Hiljaiseloa ja surua

Viimeinen kaksi kuukautta on ollu vaiherikasta aikaa... Loma tuli loma meni ja nyt ollaan taas kovaa vauhtia menossa syksyä kohti.

Syksyn piti tuoda tullessaan paljon ja kyllä se varmasti tuokin, mutta ei ihan niitä samoja asioita mitkä olivat päällimmäisenä mielessä.

Heinäkuun alussa tein positiivisen raskaustestin. Olin onnesta mykkyränä. Ensimmäinen raskaus, kun oli ylläri ja shokki. Tämä oli niiiiin odotettu ja haaveiltu.

Heinä-elokuun vaihde meni todella huonoissa oloissa, olisko tyttö tulossa, kun niin ällöttää.

Sitä emme nyt saa koskaan tietää. Tiistaina oli ultra, jossa piti selvittää onko sikiöllä niskaturvotusta. Tästä voidaan päätellä mahdollisia poikkeavuuksia tai sairauksia. Minulla oli paha aavistus, vaikka halusinkin uskoa, että kaikki on hyvin. Viikkojen piti olla jo meidän puolella.  Noh... Ei ollut, koska meidän pikkuinen oli päättänyt jo joitakin viikkoja sitten hypätä pilvenreunalle.

Olo oli aika epätodellinen.

Nyt kaikki konkreettiset toimenpiteet alkaa olla takanapäin. Kohtu tyhjennettiin lääkkeiden avulla. Aluksi pelkäsin siitä tulevaa ahdistusta, mutta se helpotti tilannetta. Kaikesta tuli konkreettista.

Elämä tuntuu välillä tosi epäreilulta. Elämän pitää kuitenkin jatkua. Onneksi on tuo pikkumies, joka pitää elämässä kiinni niitäkin hetkinä, kun tuntuu ettei jaksa ja halua.

Vajaan kolmevuotiaan viisauksia:

"Äiti, halaus auttaa"

"Vauva on pilvenreunalla, ei sillä ole siipiä, mutta se on ihan turvassa"